Helsingin Valkonauha ry:n historiaa
1800-luvun lopulla syntyi valkonauha-aate Amerikan Yhdysvalloissa. Tämän kristillisen naisjärjestön perustajana toimi Frances Willard. Valkonauha-aate levisi nopeasti myös muualle, herättäen kiinnostusta pohjoismaissakin. Suomeen ensimmäinen Valkonauhayhdistys perustettiin v. 1896 Turkuun. Myös Helsingissä innostuttiin valkonauha-aatteesta. Erityisesti kaksi naista, Alli Trygg-Helenius ja Maria Stenroth olivat vaikuttaneet tähän innostukseen. Maria Stenroth oli esitelmöinyt useasti valkonauhatyöstä helsinkiläisille kuulijoille ja osaksi näiden esitelmien innoittamana päätettiin perustaa paikallisyhdistys myös Helsinkiin. Toukokuussa 1905 ollaan jo perustavassa kokouksessa, josta on kirjoitettu näin:
Kun Maria Stenroth Raittiuden Ystävien toimesta oli mennyt ulkomaille valkonauhatyötä tutkimaan ja innostuneena sieltä palasi, kävi hän, intoa täynnä useiden kristillisten yhdistysten työntekijäin luona kehoittaen heitä liittymään tähän nyt perustettavaan Valkonauhaan.
Ensimmäiseksi hän kääntyi opettaja Frida Sjöblomin puoleen, joka oli jo Tukholmassa tutustunut Valkonauhan toimintaan ja kantoi ruotsalaisen yhdistyksen valkeaa merkkiä. Hänestä tulikin valkonauhatyön kantava voima täällä Suomessa ja tämän uuden yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja. Samoin oli Marja Salmela lähestynyt muita raittius- ja siveellisyystyöstä kiinnostuneita naisia. Selostus kokouksesta jatkuu:
Alli Trygg-Helenius siellä hehkui kuin tulitikku. Miesten ei nyt tarvinnut holhota meitä. Me naiset perustamme itsenäisen yhdistyksen, jossa siveellisyysasia saa ensisijan ja raittius toisen sijan, sitten seuraavat nuorison kasvatus, eläinsuojelu ym. ym.
Näin oli uusi yhdistys perustettu, nimeksi tuli Helsingin Valkonauha-Vita Bandet i Helsingfors ry ja yhdistys toimi siis kaksikielisenä. Jo seuraavan vuoden alussa ryhdyttiin laaja-alaiseen raittius- ja siveellisyystyöhön. Raittiustyön me tiedämme, mutta mitä oli tämä siveellisyystyö?
Rautatielähetys toimi samaan tapaan kuin Tampereen ja Turun valkonauhayhdistyksissä. Valkonauhalaiset menivät rautatieasemalle vastaan pääkaupunkiin saapuvia maalaistyttöjä, joilla ei ollut vielä työpaikkaa eikä asuntoa tiedossa. Avun tarpeessa olevia nuoria naisia ohjattiin Helsingin Valkonauhan ylläpitämään yömajaan, ’Maalaistyttöjen majaan’. Tämän lisäksi Valkonauhalla oli työpaikanvälitystoimisto. Työpaikan etsimisen ajan tytöt saivat asua ’Maalaistyttöjen majassa’. Näin aikalainen kuvaa työtä:
Kaupunkiin saapuvilta maalaistytöiltä perittiin vain pieni maksu, 30 penniä, yökortteerista, ja mikäli heillä ei ollut rahaa, he saivat yöpyä ilmaiseksi, ruokaakin annettiin tarpeen vaatiessa ilmaiseksi ja muutamat melkein alastomat saivat vaatteitakin.
Entä työ lasten ja nuorten parissa? Se oli varsinaista lastensuojelutyötä. Aivan 1900-luvun alussa tavattiin Helsingin kaduilla hylättyjä lapsia sekä ns. ’kulkurielämää’ viettäviä lapsia, jotka usein toimivat kaupustelijoina. Näitä lapsia varten perustettiin lastenkodit, tytöille oma ja pojille omansa.
Katulähetystyötä varten tarvittiin tietenkin vastaanottokoti, jonne kadulta tavatut naiset, jotka halusivat luopua huonosta elämästään, voisivat tulla. Kävi niin, että Helsingin kaupunkilähetys oli perustanut pienimuotoisen kodin näille naisille, mutta halusikin siirtää siveellisyystyön Valkonauhalle. Näin tehtiin ja Emmauskoti sai alkunsa 1906. Toiminta laajeni nopeasti ja suurempia toimitiloja jouduttiin etsimään useasti. Toiminta oli rahavaikeuksissa tultaessa 1910-luvulle, jolloin haettiin apua liitolta ja muilta valkonauhayhdistyksiltä. 1921 todetaan kuitenkin Emmauskodin olevan Helsingin Valkonauhan vastuulla sekä toiminnan muuttuneen osittain vastaanottokodista nuorten naisten talous- ja käsityökouluksi, ns. työkodiksi, jossa tytöt saivat opetusta ammattiin sekä hengellistä ohjausta.
Kuten edellä kuulemastanne varmasti olette huomanneet, ovat ensimmäiset vuosikymmenet olleet kasvun ja kehityksen aikaa yhdistyksessä, silloin luotiin suuntaviivat yhdistyksen tulevalle toiminnalle. Yhdistyksellä oli oma toimisto eli kanslia Lapinlahdenkadulla talossa numero 3. 1920-luvulta kerrotaan näin vauhdikkaasti:
Valkonauhan kansliassa on työtä herkeämättä. Puhelin ja ovikello soivat yhtenään. Asiat ovat niin moninaiset, ettei niitä voi luetellakaan. Väliin on joku lapsi korjattava kadulta, väliin on taas nuori tyttö suojaa vailla. Joku äiti tarvitsee elatusta lapselleen, siitä keskustellaan. Huomautetaan eläväin kuvain huonosta ohjelmasta, joka olisi muutettava, tai ilmoituksista, joita ei saisi olla. Että Valkonauhalla ei ole määräämisvaltaa tässä asiassa, on muutamista ihmisistä vaikea käsittää. Yhdistyksen entiset suojatit lastenkodeista ja muista käyvät luonamme. Joskus tarvitaan tilapäistä apua, joskus tuodaan kukkia, kiitos entisestä. Nuori mies, entisiä poikakodin holhokkeja, tulee saadakseen suosituksen toimeen, toinen mies, hänkin lastenkodissa kasvanut, tuo nuoren vaimonsa, jotta häneenkin tutustuisimme. Usein he tulevat vain tervehtimään tai maksamaan jonkun vanhan velan. Kirjeitä saapuu eri tahoilta, niihin on vastattava. Äidit kirjoittavat pyytäen meitä hankkimaan tietoja heidän nuorista tyttäristään, joiden polut ovat heiltä peitetyt. Muuan äiti kirjoittaa: Etsikää lastani, seuratkaa hänen jälkiään vaikka maailman ääriin, en jaksa enää kantaa levottomuuttani. Me löysimme hänet, ei maailman ääristä vaan Kööpenhaminasta ja olimme onnelliset kun lähetimme hänet kotiin äitinsä luo.
Toisenlaisiakin aikoja tuli myöhemmin, 1930-luvun lopulta saamme lukea jonkin työmuodon loppuvan, koska yhdistyksen jäsenet vanhuutensa ja kivulloisuutensa vuoksi toivovat työtaakkansa vähenevän. Uuttakin toimintaa kuitenkin tuli, esim. samalla 30-luvulla aloitettiin yhteistyö Keski-Helsingin Valkonauhayhdistyksen kanssa. Pidettiin yhteisiä kokouksia ja myyjäisiä ja tehtiin yhdessä katu- ja yölähetystyötä. 50-luvulta mainitaan yhteinen kerhotyö, jolloin maanantaikerhossa sai ommella ja parsia vaatteitaan ja tiistaikerhossa opetettiin englantia ja ruotsia. Lapsille pidettiin raittiuskerhoja.
Palataan vielä Emmauskotiin, joka vuodesta 1923 toimi Kauniaisissa, isossa arkkitehti Lars Sonckin suunnittelemassa huvilassa. Talo oli tosiaan iso, huoneita oli 28, lisäksi ulkorakennukset, pesula, mankelihuone, sauna, leipomotupa, navetta, kanala, suuri halkoliiteri jne. Asukkaiden määrä kasvoi koko ajan, niin että esim. 1940-luvulla hoidokeita on ollut yhden vuoden aikana 90, mutta 1952 on jo kirjattu 168 hoidokkia vuoden aikana. Pienen palkatun henkilökunnan lisäksi Valkonauhasisaret ottivat osaa kaikkiin kodin töihin.
Vuodesta 1960 lähtien Emmauskoti toimi vanhainkotina. Emmauskoti jouduttiin myymään v. 1978 ja myynnistä saaduista varoista yhdistys päätti seuraavana vuonna perustaa Valkonauhasäätiön. Säätiön pitkäaikaisia vastuunkantajia ovat olleet puheenjohtaja Maija-Liisa Salmela, varapuheenjohtaja Sirkka Keskitalo sekä sihteerinä pitkään toiminut Anja Kittelä.
1980-luvulta nousee esiin suositut tukihenkilökurssit, 90-luvulla edelleen laajeneva seminaari- ja pienryhmätoiminta. Vuosina 1998-99 yhdistys aloitti aivan uudenlaisen työmuodon pitämällä koululaisten iltapäiväkerhoa Snellmannin koulussa Helsingissä. Yhdistys palkkasi ohjaajat, vastasi käytännön järjestelyistä ja tarjosi lapsille välipalan. Tässä työssä ahkeroi valkonauhasisar Maija Penttilä.
Työmuodot muuttuvat, valkonauha-aate pysyy koska sen henki on elävää ja aina ajankohtaista. ’Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus’. Järjestömme perustajan Frances Willardin viimeinen tervehdys valkonauhasisarille kautta maailman kuului näin: Jatkakaa työtä rakkaudessa!
Helsingin Valkonauha ylläpiti Kauniaisissa Lars Sonckin suunnittelemassa huvilassa Emmauskotia. Huvilassa oli 28 huonetta ja se toimi tyttöjen työkotina ja sittemmin vanhainkotina. Toiminta loppui 1978. Sisäkuva Emmauskodista.